Kasvatus(ka)kumppanuus

 Kaksi viivaa. Positiivinen tulos. Tätähän minä toivoin.  En tiedä montako päivää vai pariko viikkoa, ehkä jopa kuukauden... olin kotona sekä töissä. Iloitsin kanssasi päivisin ja piilossa elin kyyneleideni kanssa. En ollut naarmuilla, enkä kolhuilla. Minussa oli valtava avohaava. Se ulottui aamun ensimmäisestä ajatuksesta yön unettomiin tunteihin. En saanut enää mistään kiinni. En tiennyt, mitä tunsin. En tiennyt mistä olisin puhunut, enkä sitä, mistä olisin ollut hiljaa.  Lähdin pakoon. Pakoon omaa oloa, pakoon miestäni, pakoon ystäviä. Ajatuksia ja tunteita vain ei voi paeta, mutta ainakin sain näyttää tunteeni, antaa niiden tulla ja mennä vuoron perään. Ne saivat elää omaa elämää ilman, että minun piti huolehtia mieheni tunteista.  Olin kuitenkin lähellä, mökillä vain ja silti valovuoden päässä. En osaanut sanoittaa oloani edes ystäville. Kaikki oli jotenkin raa'an jäsentämätöntä. Salaa toivoin, että mieheni olisi tullut mökille, puristanut lujaa ja kertonut, ett...

Sanat jäivät jonnekin maksan ja haiman välimaastoon; saattoivat ne olla jossain muuallakin.... Mitä nyt? Mitä ikinä voisin sanoa... Minulle harvinaisia hetkiä (vaikkakin tuntuu, että tämän asian ympärillä ei lainkaan). Olin aidosti pahoillani siitä, että hänen unelmansa kaatui. Aidosti surullinen siitä, että hänen oli takuuvarmasti aivan kamala olla. Mutta miten..... miten ikinä osaisin tai hän voisi ottaa vastaan lohdutusta minulta tietäen, että minä en tuota vauvaa halunnut. Ja taas minä itkin... Sain kuitenkin soperrettua pahoitteluni tilanteesta ja kerrottua asioista, joista olin surullinen. Hän oli itse tyyneys; ääni painuksissa, mutta muusta ei olisi voinut tietää, että hänen maailmansa juuri romahti.  Palasin kotiin. Olin aidon surullinen hänen/heidän puolestaan. Tiukka halaus, ei muuta reaktiota.  Ymmärsin todella itsekin, että ehkä juuri minä en ollut se, kuka voisi häntä lohduttaa tai kenen seurassa hän voisi antaa surun tulla. Ja kuitenkin olin hänen puolisonsa....