Ei polkua, ei tienviittoja, ei tukevaa pohjaa jalkojen alla

 Kaksi viivaa. Positiivinen tulos. Tätähän minä toivoin. 

En tiedä montako päivää vai pariko viikkoa, ehkä jopa kuukauden... olin kotona sekä töissä. Iloitsin kanssasi päivisin ja piilossa elin kyyneleideni kanssa. En ollut naarmuilla, enkä kolhuilla. Minussa oli valtava avohaava. Se ulottui aamun ensimmäisestä ajatuksesta yön unettomiin tunteihin. En saanut enää mistään kiinni. En tiennyt, mitä tunsin. En tiennyt mistä olisin puhunut, enkä sitä, mistä olisin ollut hiljaa. 

Lähdin pakoon. Pakoon omaa oloa, pakoon miestäni, pakoon ystäviä. Ajatuksia ja tunteita vain ei voi paeta, mutta ainakin sain näyttää tunteeni, antaa niiden tulla ja mennä vuoron perään. Ne saivat elää omaa elämää ilman, että minun piti huolehtia mieheni tunteista. 

Olin kuitenkin lähellä, mökillä vain ja silti valovuoden päässä. En osaanut sanoittaa oloani edes ystäville. Kaikki oli jotenkin raa'an jäsentämätöntä. Salaa toivoin, että mieheni olisi tullut mökille, puristanut lujaa ja kertonut, että me selviämme tästä. Ei hän tullut, hän ei kuullut kuiskaustani tuulessa. 

En ymmärtänyt enää itseänikään. Miten putosin näin, miten maa katosi ja vaihtoi paikkaa pettävän suon kanssa. Mitä oikein halusin? Miksi minua sattui näin? 

Nyt jo sain puhuttua ystävien kanssa tilanteesta. En kuitenkaan edelleenkään osannut jäsentää tätä kaikkea. Esitin jo sanoiksi puetun pyynnön; voisitko tulla, puhutaan. Et voinut; oli menoja ystävien kanssa, luvattuja tapaamisia. Sanoin ymmärtäväni - en ymmärtänyt yhtään mitään. 

Itsesääli. Pettymys. Suru. Pelko. Ja rakkaus. Toivo siitä, että jotenkin selvittäisimme tämän. 

Hiljaisuus. Tyhjyys. 

Kotiinpaluu. Keskustelua. Juoksuhiekkaa. 

Hiljaa laskin päässäni oman ikäni kautta erinäisiä päiviä; laskettu aika - minä yli keski-iän; rippijuhla - minä jumalauta eläkkeellä ja tätä rataa eteenpäin. Vertasin myös tulevaa lasta omiin lapsiini. Jos keskimääräisesti ajattelee, että lapsi oikeasti jo pärjää itsenäisemmin noin 20-vuotiaana - minä helv...n vanha. En tiedä kumpaa mietin enemmän, omaa vanhuuttaani vai tuon lapsen tilannetta. Joka tapauksessa tämä tuntui pahalta. 

Mietin sitäkin, että millainen arki tulevaisuudessa olisi - paljonko lapsi viettäisi aikaa isänsä luona vai viettäisikö isä paljon aikaa lapsensa luona. Miten mikäkin asia tulevaisuudessa olisi. 

Olisin kaivannut suuren määrän suht tarkkaa tietoa siitä, miten kaikki olisi, jotta olisin pystynyt jäsentämään tätä kaikkea. Vaan todellisuus oli se, että mitään tietoa ei ollut - ei minkäänlaista. He olivat juuri hiljattain menettäneet raskauden ja nyt ymmärrettävästi halusivat ensin odottaa, että alkuraskaus olisi ohi. 

Jälleen siis odotin. Odottaessani kyselin mieheni ajatuksia ja tuntemuksia - onnellinen, vielä peloissaan, hämmentynyt uudesta raskaudesta, varovaisen optimistinen ja myös innoissaan.

Arki jatkui, kaikki jatkui, myös raskaus jatkui. 

Ensimmäinen ultra yksityisellä; sydämensyke, kaikki vaikutti hyvältä. Äärimmäisen onnellinen heidän puolesta; elämän alku tuntui kasvavan turvassa. 

Joka toinen päivä tai hetki ajattelin, että "kyllä tämä tästä". Mietin sitäkin, että olinhan lapsirakas, takuulla rakastuisin tuohon pieneen ihmiseen. Mutta mistä kaikesta olin valmis luopumaan? Missä kaikessa voisi tehdä kompromisseja? Millaisia lomia jatkossa olisi? Pohdin sitäkin, että tokihan voi niinkin tehdä, että minulla on "aikuisten loma" ystävien kanssa ja miehelläni "lapsiloma". Paljonko sitten jäisi yhteistä aikaa? Miten mieheni kestäisi sen, että lomailisin ystävien kanssa jatkossa? Olisinko valmis valvomaan yöllä? Entäs jos lapsi sairastuu? Entäs? Mitäs? Jospa? 

Minulla oli kysymyksiä enemmän kuin kenelläkään ikinä vastauksia. Ja toisaalta, jos peilasin kaikkea itseeni; voihan alun alkaen tuntua siltä, että jokin asia on hyvinkin ok ja tuon asian tullessa eteen tunnetila voikin olla ihan erilainen; näinhän minullekin kävi. Asia jonka tiesin täysin varmaksi tässä vaiheessa oli se, että tunteeni ja olotilani yllättivät täysin minutkin. 

Ja raskaus eteni.