Kapean polun kulkijat

Tie harhautui metsässä ja minä valitsin sen vähemmän kuljetun ja siksi kaikki on toisin. - Robert Frost

Luin aiheesta kaiken, mitä löysin; jälleen. En osannut päästää irti hänestä, eikä hän liioin osannut lähteä suhteesta. Joka toinen päivä olin vakuuttunut siitä, että tämä voi olla hyvä ja hieno asia. Väliin jäävät päivät olin täydellisesti toista mieltä. Hyvin lähellä jakomielitautisen (vanha sana, mutta niiiiiiiin kuvaava) oppikirjakuvausta siis. 

Siinä missä minä käytin aikaani jakomielisyyteen, miesystäväni eteni asiassa. He tapasivat. Odotin tapaamista ja pelkäsin sitä. Voisiko käydä niin, että huomaisivat, että heidän ajatuksensa eivät kohtaa ja kaikki päättyisi sitä kautta? Not in my world - ehei - kaukana siitä. He olivat kumpikin olleet innoissaan tapaamisesta; samansuuntaiset mielipiteet, tunne siitä, että olisivat tunteneet jo kauemmin ja niin edellen (Karma 78 963 - minä 0). 

Seuraavaksi vuorossa aiesopimus. Näin kaiken kaikkiaan kumppanuusvanhemmuudessa myös hyviä puolia. Kaikesta sovittiin etukäteen, moninaisia keskusteluja ja mietiskelyä; yhteisen tien löytämistä siitä, että miten he kaiken hoitavat tässä vaiheessa, kun on kyseessä vasta raskauden yrittäminen. 

Aiesopimuksessa he sopivat siitä:

Millä menetelmillä yrittävät lasta saada alulle ja kuinka pitkään. Sopimukseen voisi jo etukäteen miettiä senkin, että esimerkiksi vuoden kuluttua siirrytään koti-inseminaatioista klinikalle. He valitsivat koti-inseminaation. Heillä ei ollut sopimuksessa mitään varsinaista takarajaa, vaan etenevät sen mukaan, mikä kummastakin tuntuu hyvältä ja järkevältä.

Isyyden he päättivät vahvistaa sitten, kun sitä neuvolasta ehdotetaan/tarjotaan mahdollisuutta. Mieheni olisi mukana kaikissa sellaisissa tulevilla terveydenhuollon käynneillä, missä keskustellaan asioista ja mahdollisista tutkimuksista he päättäisivät erikseen keskustelemalla. 

Lapsen nimen suhteen he päättyivät kompromissiin; jos lapsi olisi poika, saisi hän mieheni sukunimen ja mieheni saisi valita lapsen ensimmäisen nimen ja taas toisinpäin, tyttövauvalla olisi äidin sukunimi sekä äidin valtsema etunimi.

Sopimuksessa oli myös kohta, jossa he sopivat taloudellisista asioista; kulut puoliksi.

Sopimuksen olisi voinut tehdä paljon laajempanakin, mutta he kokivat, että pystyvät keskustelemaan asioista. 

 

Mitä tämä sitten oli käytännössä? Ovulaation seuraamista, miehen "siemenkyydityksiä" heidän kotiin, koti-inseminaatioita, odottamista, kuukautisten odottamista ja pyörä pyörähtää uudelleen. 

Luin hyvin paljon jälleen. Kuinka kauan pitäisi olla selibaatissa ennen "siemenkuljetusta"? Minkälainen onnistumisprosentti on koti-inseminaatioissa? Kuinka monesti ovulaation aikana tämä pitäisi tehdä? Mitä ikä vaikuttaa kaikkeen? 

Olo oli kaksijakoinen; pohdin ja kyselin montaa asiaa; entäpä jos lapsella olisi jokin kehityshäiriö? Voimmeko rakastella ollenkaan sillä viikolla, kun äiti-ehdokkaalla on ovulaatio? Pitääkö /haluaako/aikooko mieheni laskea niin, että on aina varmasti maisemissa ovulaation aikaan (tämähän vaikuttaisi jo nyt esim meidän yhteisiin lomasuunnitelmiin)? 

Toinen puoli olosta oli hyvin ihmettelevä, enkä tiennyt edes itse, että mitä oikeastaan ajattelin. Sopimuspapereita kuin jonkin asunnon ostossa... vaikka hyvähän on, että kuitenkin toisilleen vieraat ihmiset miettivät asioita ja sopivat niistä etukäteen. Suojaisiko tällainen sopimus myös "perinteisiä perheitä"?  Ja olisiko sopimus kuinka sitova, jos toinen osapuoli riitauttaisi sen? Voihan kuitenkin kumpi tahansa perääntyä millä hetkellä tahansa. Entä jos tuleva isä ei haluaisi pitää kehitysviiväisteistä sikiötä ja äiti haluaisi... Jos isä vaatisi saada olla synnytyksessä, mutta äiti kieltäisi? Toki tosiasia näissä tilanteissa on se, että äitihän nämä kaksi edeltävää saa päättää, vaikka papereissa lukisi mitä tahansa.

Elämä ja yhteinen elämä jatkuivat. Olin piinallisen tietoinen tuon naisen kuukautiskierrosta ja se vaikutti elämääni. Mieheni kävi heillä kylässä ovulaation aikaan kerran tai kaksi; ensin vessassa ja sitten he joivat kahvia ja juttelivat kaikesta. Nostin heille hattua samaan aikaan, kun tämä kaikki tuntui aivan liian oudolta. Itse en moiseen pystyisi, vai pystyisinkö jos tilanne olisi toinen? En todellakaan tiedä. Sen kuitenkin tiesin, että minun oli ajoittain hyvin vaikea olla. Jokaisen ovulaation jälkeen jännitettiin. Välillä kuukautiset olivat myöhässä, ei sen enempää. Tietyllä tavalla "totuin" tähän uuteen elämänrytmiin ja suhtauduin siihen lähinnä kaiketi niin, että miehelläni oli uusi harrastus. 

Olin lukenut paljon koti-inseminaatioista ja niiden onnistumisprosenteista. Siihen kun vielä lisättiin mieheni ja äidiksi haluavan naisen iät, niin tilanne oli aika lottoamista. 

Aikaa kului. Sitä kului paljon ja elämämme rytmittyi tämän mukaan. 

Jossain vaiheessa aloin pohtia, että kauanko tätä jatkuu ja toki kajautin kysymykseni myös ääneen. Vastaus, kuten mikä tahansa asiaan liittyvä vastaus, oli vähän haparoiva. Kysyin myös siitä, että aikovatko kokeilla jotain muuta tapaa? Ja vastaus oli samaa luokaa. 

Omaa tilannettani vaikeutti se, että asiasta ei oikeastaan saanut puhua. Juurikaan kukaan ei tästä tiennyt tästä mitään, joten en myöskään olisi voinut tunteita/ajatuksia purkaa/peilailla kenenkään kanssa. Mutta teinhän minä niin, parhaimmat ystäväni kyllä tiesivät. En olisi mitenkään tätä kaikkea muuten kestänyt. 

Aikaa kului jälleen. Jossain vaiheessa, kun oli mennyt jo puolitoista vuotta alkoi mieheni välillä pohtia, että voisiko sittenkin kestää lapsettomuuden ja esimerkiksi tyytyä vaarin osaan sitten kun lapseni saavat lapsia. Todella toivoin, en ääneen, hiljaa sisimmässä, mutta niin lujaa, että tuntui ihan joka solussa. 

Minun toivoessani soluni mykkyrällä, olivat kuukautiset jälleen myöhässä.....paljon myöhässä.