Kasvatus(ka)kumppanuus

  Miten päädyin sivustakatsojan rooliin; oliko se oma valinta? Tähän voisi vastata syvällä rintaäänellä, että "en vittu tiiä".  Viikkoja kului ja ensimmäinen varhaisultra. Sikiöllä kaikki hyvin, laskettu aika keväällä. Olin helpottunut siitä, että mieheni oli helpompi/varmempi olla. Silti hän ei vielä halunnut asiasta puhua kenellekään. Tämä jollain tapaa hämmensi minua; eikö ilouutista huudettaisi parvekkeelta, käytäisi huhuilemassa naapurien postiluukuista? -Ei, ei vielä -oli vastaus.  Itse koin, että ehkä pahin oli ohitettu ja hiljalleen hyväksyin uuden tilanteen elämässä. Otin puheeksi, että kumppanuusvanhemman voisi kutsua meille käymään, näkisi tulevan lapsensa toisen kodin. Hiljaisuus laskeutui, vain hetkeksi, mutta havaittavasti. Mieheni totesi:" Voidaan ilman muuta kutsua, mutta hänhän jo kävi meillä.".  ??? Kävi jo ??? Meillä ??? Olin hetken hämmentynyt ja samanaikaisesti pieni tornado nosti päätään ajatuksissa, alkupyörre. Kysyin tarkennusta ja hän tarken...

 Kaksi viivaa. Positiivinen tulos. Tätähän minä toivoin.  En tiedä montako päivää vai pariko viikkoa, ehkä jopa kuukauden... olin kotona sekä töissä. Iloitsin kanssasi päivisin ja piilossa elin kyyneleideni kanssa. En ollut naarmuilla, enkä kolhuilla. Minussa oli valtava avohaava. Se ulottui aamun ensimmäisestä ajatuksesta yön unettomiin tunteihin. En saanut enää mistään kiinni. En tiennyt, mitä tunsin. En tiennyt mistä olisin puhunut, enkä sitä, mistä olisin ollut hiljaa.  Lähdin pakoon. Pakoon omaa oloa, pakoon miestäni, pakoon ystäviä. Ajatuksia ja tunteita vain ei voi paeta, mutta ainakin sain näyttää tunteeni, antaa niiden tulla ja mennä vuoron perään. Ne saivat elää omaa elämää ilman, että minun piti huolehtia mieheni tunteista.  Olin kuitenkin lähellä, mökillä vain ja silti valovuoden päässä. En osaanut sanoittaa oloani edes ystäville. Kaikki oli jotenkin raa'an jäsentämätöntä. Salaa toivoin, että mieheni olisi tullut mökille, puristanut lujaa ja kertonut, ett...

Sanat jäivät jonnekin maksan ja haiman välimaastoon; saattoivat ne olla jossain muuallakin.... Mitä nyt? Mitä ikinä voisin sanoa... Minulle harvinaisia hetkiä (vaikkakin tuntuu, että tämän asian ympärillä ei lainkaan). Olin aidosti pahoillani siitä, että hänen unelmansa kaatui. Aidosti surullinen siitä, että hänen oli takuuvarmasti aivan kamala olla. Mutta miten..... miten ikinä osaisin tai hän voisi ottaa vastaan lohdutusta minulta tietäen, että minä en tuota vauvaa halunnut. Ja taas minä itkin... Sain kuitenkin soperrettua pahoitteluni tilanteesta ja kerrottua asioista, joista olin surullinen. Hän oli itse tyyneys; ääni painuksissa, mutta muusta ei olisi voinut tietää, että hänen maailmansa juuri romahti.  Palasin kotiin. Olin aidon surullinen hänen/heidän puolestaan. Tiukka halaus, ei muuta reaktiota.  Ymmärsin todella itsekin, että ehkä juuri minä en ollut se, kuka voisi häntä lohduttaa tai kenen seurassa hän voisi antaa surun tulla. Ja kuitenkin olin hänen puolisonsa....

 Olin jo tuudittautunut ajatukseen, että miehelleni lopulta riittää vaarin rooli. En ollut enää aikoihin edes ajatellut raskauden mahdollisuutta. Ja tässä sitä nyt oltiin; elämäni oudoimmat kaksi viivaa...  Ehkä shokki on kuvaavin sana; en mitenkään voinut käsittää tätä ja silti myös ymmärsin samalla, että tätähän he ovat yrittäneet jo pitkään ja minä olen ollut tästä täysin tietoinen; miten tämä voisi yllättää? -En tiedä, mutta niin siinä kävi. Itsensä kusettamisen jaloa taitoa ehkä - älä mieti sitä, mitä ei ole - tai jotain näiden välimaastoa.  Hassua miten voi hymyillä ja onnitella ja samalla tuntea, miten oma sisus murenee palasiksi. Halusin toki olla onnellinen mieheni kanssa; hänen suurin toiveensa oli toteutunut. Enkä vain halunnut, vaan myös yritin olla. En muista tarkalleen, kauanko sain kaiken padottua, sen muistan kyllä, kun pato murtui.  Kaamea möykky sisuksissa ei mahtunut enää olemaan, vaan kyynel kerrallaan valui ulos; vuolaana virtana. Yritin piilotta...

Tie harhautui metsässä ja minä valitsin sen vähemmän kuljetun ja siksi kaikki on toisin. - Robert Frost Luin aiheesta kaiken, mitä löysin; jälleen. En osannut päästää irti hänestä, eikä hän liioin osannut lähteä suhteesta. Joka toinen päivä olin vakuuttunut siitä, että tämä voi olla hyvä ja hieno asia. Väliin jäävät päivät olin täydellisesti toista mieltä. Hyvin lähellä jakomielitautisen (vanha sana, mutta niiiiiiiin kuvaava) oppikirjakuvausta siis.  Siinä missä minä käytin aikaani jakomielisyyteen, miesystäväni eteni asiassa. He tapasivat. Odotin tapaamista ja pelkäsin sitä. Voisiko käydä niin, että huomaisivat, että heidän ajatuksensa eivät kohtaa ja kaikki päättyisi sitä kautta? Not in my world - ehei - kaukana siitä. He olivat kumpikin olleet innoissaan tapaamisesta; samansuuntaiset mielipiteet, tunne siitä, että olisivat tunteneet jo kauemmin ja niin edellen (Karma 78 963 - minä 0).  Seuraavaksi vuorossa aiesopimus. Näin kaiken kaikkiaan kumppanuusvanhemmuudessa myös hyvi...

Tyyntä ennen myrskyä tai myrskyjen välissä   Ei kasvatuskumppanuutta, ei kumppanuusvanhemmuutta, apilassa vain kaksi lehteä; sinä ja minä.  Muutaman viikon jälkeen tilanne oli tämä. Hän päätti, että luopuu lapsen saamisesta ja jatkamme elämää yhdessä. Taustalla hänellä oli ajatus siitä, että jossain vaiheessa voisi olla yhtenä isovanhempana minun tuleville lastenlapsille.  Kahden aikuisen elämää; yhteisiä matkoja, viikonloppureissuja. Ihanaa, vapauttavaa, myös upeaa parisuhdeaikaa.  Kunnes... Muistan tuon päivän erityisen hyvin edelleen. Olin lähdössä työmatkalle samana päivänä, jonka aamuna hän palasi asiaan. Hän kertoi kuitenkin edenneensä asiassa; ei voinutkaan unohtaa/haudata toivetta isyydestä. Tuo mies kertoi siinä keittiössä seisten, että hän oli jo aloittanut keskustelun naisen kanssa, joka voisi olla potentiaalinen äiti hänen mahdollisesti tulevalle lapselleen.  Mitä ajattelin?  -en mitään hetkeen, kuuntelin vain kuinka hajosin pala palalta jossain...