Kasvatus(ka)kumppanuus

Sanat jäivät jonnekin maksan ja haiman välimaastoon; saattoivat ne olla jossain muuallakin.... Mitä nyt? Mitä ikinä voisin sanoa... Minulle harvinaisia hetkiä (vaikkakin tuntuu, että tämän asian ympärillä ei lainkaan). Olin aidosti pahoillani siitä, että hänen unelmansa kaatui. Aidosti surullinen siitä, että hänen oli takuuvarmasti aivan kamala olla. Mutta miten..... miten ikinä osaisin tai hän voisi ottaa vastaan lohdutusta minulta tietäen, että minä en tuota vauvaa halunnut. Ja taas minä itkin... Sain kuitenkin soperrettua pahoitteluni tilanteesta ja kerrottua asioista, joista olin surullinen. Hän oli itse tyyneys; ääni painuksissa, mutta muusta ei olisi voinut tietää, että hänen maailmansa juuri romahti.  Palasin kotiin. Olin aidon surullinen hänen/heidän puolestaan. Tiukka halaus, ei muuta reaktiota.  Ymmärsin todella itsekin, että ehkä juuri minä en ollut se, kuka voisi häntä lohduttaa tai kenen seurassa hän voisi antaa surun tulla. Ja kuitenkin olin hänen puolisonsa....

 Olin jo tuudittautunut ajatukseen, että miehelleni lopulta riittää vaarin rooli. En ollut enää aikoihin edes ajatellut raskauden mahdollisuutta. Ja tässä sitä nyt oltiin; elämäni oudoimmat kaksi viivaa...  Ehkä shokki on kuvaavin sana; en mitenkään voinut käsittää tätä ja silti myös ymmärsin samalla, että tätähän he ovat yrittäneet jo pitkään ja minä olen ollut tästä täysin tietoinen; miten tämä voisi yllättää? -En tiedä, mutta niin siinä kävi. Itsensä kusettamisen jaloa taitoa ehkä - älä mieti sitä, mitä ei ole - tai jotain näiden välimaastoa.  Hassua miten voi hymyillä ja onnitella ja samalla tuntea, miten oma sisus murenee palasiksi. Halusin toki olla onnellinen mieheni kanssa; hänen suurin toiveensa oli toteutunut. Enkä vain halunnut, vaan myös yritin olla. En muista tarkalleen, kauanko sain kaiken padottua, sen muistan kyllä, kun pato murtui.  Kaamea möykky sisuksissa ei mahtunut enää olemaan, vaan kyynel kerrallaan valui ulos; vuolaana virtana. Yritin piilotta...

Tie harhautui metsässä ja minä valitsin sen vähemmän kuljetun ja siksi kaikki on toisin. - Robert Frost Luin aiheesta kaiken, mitä löysin; jälleen. En osannut päästää irti hänestä, eikä hän liioin osannut lähteä suhteesta. Joka toinen päivä olin vakuuttunut siitä, että tämä voi olla hyvä ja hieno asia. Väliin jäävät päivät olin täydellisesti toista mieltä. Hyvin lähellä jakomielitautisen (vanha sana, mutta niiiiiiiin kuvaava) oppikirjakuvausta siis.  Siinä missä minä käytin aikaani jakomielisyyteen, miesystäväni eteni asiassa. He tapasivat. Odotin tapaamista ja pelkäsin sitä. Voisiko käydä niin, että huomaisivat, että heidän ajatuksensa eivät kohtaa ja kaikki päättyisi sitä kautta? Not in my world - ehei - kaukana siitä. He olivat kumpikin olleet innoissaan tapaamisesta; samansuuntaiset mielipiteet, tunne siitä, että olisivat tunteneet jo kauemmin ja niin edellen (Karma 78 963 - minä 0).  Seuraavaksi vuorossa aiesopimus. Näin kaiken kaikkiaan kumppanuusvanhemmuudessa myös hyvi...

Tyyntä ennen myrskyä tai myrskyjen välissä   Ei kasvatuskumppanuutta, ei kumppanuusvanhemmuutta, apilassa vain kaksi lehteä; sinä ja minä.  Muutaman viikon jälkeen tilanne oli tämä. Hän päätti, että luopuu lapsen saamisesta ja jatkamme elämää yhdessä. Taustalla hänellä oli ajatus siitä, että jossain vaiheessa voisi olla yhtenä isovanhempana minun tuleville lastenlapsille.  Kahden aikuisen elämää; yhteisiä matkoja, viikonloppureissuja. Ihanaa, vapauttavaa, myös upeaa parisuhdeaikaa.  Kunnes... Muistan tuon päivän erityisen hyvin edelleen. Olin lähdössä työmatkalle samana päivänä, jonka aamuna hän palasi asiaan. Hän kertoi kuitenkin edenneensä asiassa; ei voinutkaan unohtaa/haudata toivetta isyydestä. Tuo mies kertoi siinä keittiössä seisten, että hän oli jo aloittanut keskustelun naisen kanssa, joka voisi olla potentiaalinen äiti hänen mahdollisesti tulevalle lapselleen.  Mitä ajattelin?  -en mitään hetkeen, kuuntelin vain kuinka hajosin pala palalta jossain...

PALUU YHTEISEN POLUN ALKUUN  Aloitimme tarinamme kevyesti, kummallakaan ei ollut tarvetta sitoutua parisuhteeseen. Tai näin alkuun ajattelimme. Pitkiä keskusteluja, ihania tapaamisia, aivan päätöntä nauramista väsyneenä jne; ihminen jonka kanssa pystyin olemaan täysin oma itseni.  Ei siis mennyt aikaa kovinkaan paljon, kun olimmekin jo parisuhteessa. Elämänpolku kummallakin hyvin omanlainen ja keskenään täysin erilaiset. Yksi suurista eroavaisuuksista oli se, että hän oli lapseton ja minulla kolme aikuista lasta. Tiesin, että hän oli jossain vaiheessa elämää toivonut omaa lasta, mutta tämä toive tosiaan jäi toteutumatta. Hän puolestaan tiesi, että omat lapseni olivat jo tehtynä ja lapsiluku "täynnä". Hän tiesi myös sen, että en koskaan enää voisikaan lasta saada. Noin puolen vuoden seurustelun jälkeen hän otti puheeksi, että hän edelleen haluaisi oman lapsen ja että siihen olisi olemassa oleva vaihtoehto; kumppanuusvanhemmuus.  Suuri hiljaisuus, katse kuin aivohalvauspoti...

 Tämä blogi on takaperoinen päiväkirja siitä, miten tämäntyyppinen kasvatuskumppanuus tai kumppanuusvanheemmuus tuli minulle tutuksi.  Kaikki alkoi kuitenkin jo kuusi vuotta sitten ja tuolloin en ollut kuullutkaan tällaisesta. Tämä on samalla tarina kivusta ja tuskasta siinä missä hämmennyksestäkin. Tarina kaikista mahdollisista tunteista, toiveista sekä toivottomuudesta, mausteena vahva humoristinen tai/ja satiirinen tulokulma elämään ylipäätään. Tavallisen "Lahtisen" tarina (ei pahalla ketään "Lahtista" kohtaan) jos tavallisella tarkoitetaan täysin ilman suuntaa olevaa keski-ikäistä naista, joka kuvittelee löytävänsä vihdoin elämänsä ihmisen vain huomatakseen, että ei helv.... Taasko kaikki menee päin persettä? Liiankin usein elämäni aikana olen todennut, että Karman on pakko olla miespuolinen ja suhteellisen pirullinen kaveri, joka syö pähkinöitä ja hihittelee aiheuttaessaan kaaosta aina vain uudelleen.  Tällä tarinalla ei ole loppua, ainoastaan kipeän kirpeä kes...