Rauhallinen pinta, jonka alla tapahtui

Tyyntä ennen myrskyä tai myrskyjen välissä

 

Ei kasvatuskumppanuutta, ei kumppanuusvanhemmuutta, apilassa vain kaksi lehteä; sinä ja minä. 

Muutaman viikon jälkeen tilanne oli tämä. Hän päätti, että luopuu lapsen saamisesta ja jatkamme elämää yhdessä. Taustalla hänellä oli ajatus siitä, että jossain vaiheessa voisi olla yhtenä isovanhempana minun tuleville lastenlapsille. 

Kahden aikuisen elämää; yhteisiä matkoja, viikonloppureissuja. Ihanaa, vapauttavaa, myös upeaa parisuhdeaikaa. 

Kunnes... Muistan tuon päivän erityisen hyvin edelleen. Olin lähdössä työmatkalle samana päivänä, jonka aamuna hän palasi asiaan. Hän kertoi kuitenkin edenneensä asiassa; ei voinutkaan unohtaa/haudata toivetta isyydestä. Tuo mies kertoi siinä keittiössä seisten, että hän oli jo aloittanut keskustelun naisen kanssa, joka voisi olla potentiaalinen äiti hänen mahdollisesti tulevalle lapselleen. 

Mitä ajattelin?  -en mitään hetkeen, kuuntelin vain kuinka hajosin pala palalta jossain sisällä.... Pettymys, suru, pelko, kiukku, epäusko, hämmennys..... Sisäinen yksinpuhelu alkoi - "olen jo edennyt" - "olen jo ottanut yhteyttä" - "haluan kokea isyyden" .

Olet jo edennyt - no tottakai olet, eihän tämä nyt ole asia, mistä olisi tarvinnut etukäteen puhua. Sama kuin huikkaisi, että mä kävin jo kaupasta hakemassa maitoa. 

Olet jo ottanut yhteyttä - luonnollisesti tietenkin; asiat tärkeysjärjestyksessä; ensin edetään asiassa ja sitten vasta otetaan puheeksi - mitäs siitä nyt kaikille huutelemaan (mukaanlukien ihminen, jonka kanssa seurustelet ja suunnittelet tulevaisuutta - voi prkl...)

Hetken hiljaisuus tuntui ikuisuudelta ja kuumotus silmäkulmissa oli mieletön. Täysin ehtymätön luonnonvara, ei padottu malli kyynelkoskesta - hanat auki vaan. 

Ajoitus oli maailman surkein ja hetken kaiken kaaoksen keskellä mietin, että pystynkö lähtemään työmatkalle... Ja seuraava ajatus oli, että on pystyttävä. Harvinaisia reissuja ja kovasti olin odottanut jo tätä matkaa. Jos joskus on ollut se hetki elämässä, kun tuntuu että seisoo keskellä risteystä, niin se oli taas käsillä. Ei kuitenkaan missään sellaisessa risteyksessä, missä on viittoja ja pitäisi valita - ehei - keskellä risteystä niin, että autot ajavat yli ja riekaleisena sinkoutuu auton alta toisen alle. 

Lohdutonta itkua, kiukkua, raivoa, surua ja takuulla mausteena myös itsesääli... 

Hän jotenkin hämmentyynä minun henkisestä tornadosta - kertoen, että oli viimeksi ymmärtänyt, että en vain halunnut vuoroviikkoisin vauvaa arkeen ja että tämä olisi sellainen sopimus, että hän olisi "etäisä". Joka toinen viikonloppu lapsi meillä. 

Täysin absurdi ajatus minun maailmassa - vain joka toinen viikonloppu - olisihan hän isä ihan koko ajan. Ei lapset ja lasten tilanteet noudata aikatauluja. Kaikki muuttuisi lapsen myötä. Myöskin täysin absurdi selitys; en ymmärrä, miten kukaan ikinä olisi voinut ymmärtää asiaa noin väärin. Samalla jo iski menetyksen ja epäonnistumisen pelot. Taasko olen epäonnistunut, jälleen päättyvä parisuhde. Ja kello kävi, pitäisi pakata loput ja lähteä ja niin teinkin. 

Viesti lähimmälle työkaverille:" Mitä ikinä ajatteletkin minut nähdessäsi, älä hitossa kysy". 

Jonkilaisessa shokkitilassa siis työmatkalle. Shokkitila toki auttoi siihen, että pystyi edes jollain tasolla keskittymään matkan ohjelmaan - jos täysin rehellinen täytyy olla niin ei pelkästään shokki- vaan myös humalatila. Onni onnettomuudessa oli se, että työkaverit ovat tuomitsemantonta porukkaa, joten selvisin reissusta vähäisin vaurioin. Samaa ei voi sanoa tilanteesta, johon palasin matkan jälkeen. 

Jälleen keskustelua, selvittelyä, lisää asiaan perehtymistä ja sama oravanpyörä jälleen. Voisinko olla, pystyisinkö? Pitäisikö vain lopettaa parisuhde, pystyisinkö siihen?  Saatanan karma - valikossa ei ainuttakaan hyvää vaihtoehtoa. Tilannetta hankaloitti myös hänen toiveensa - asiasta ei saisi puhua, koska on hänelle niin henkilökohtainen asia. Jaaha - toki - ilman muuta.

Mitä helv...ä? Tai oikeastaan juuri sitä - repivää helv....ä. 

Sinkoilin kun pingispallo laidasta laitaan ja useimmiten ohi kentän. Loppumattoman tuntuinen pingisottelu: minä vastaan minä ja tilanne aina vain 0-0.