Paluu alkuun

PALUU YHTEISEN POLUN ALKUUN 

Aloitimme tarinamme kevyesti, kummallakaan ei ollut tarvetta sitoutua parisuhteeseen. Tai näin alkuun ajattelimme. Pitkiä keskusteluja, ihania tapaamisia, aivan päätöntä nauramista väsyneenä jne; ihminen jonka kanssa pystyin olemaan täysin oma itseni. 

Ei siis mennyt aikaa kovinkaan paljon, kun olimmekin jo parisuhteessa.

Elämänpolku kummallakin hyvin omanlainen ja keskenään täysin erilaiset. Yksi suurista eroavaisuuksista oli se, että hän oli lapseton ja minulla kolme aikuista lasta. Tiesin, että hän oli jossain vaiheessa elämää toivonut omaa lasta, mutta tämä toive tosiaan jäi toteutumatta. Hän puolestaan tiesi, että omat lapseni olivat jo tehtynä ja lapsiluku "täynnä". Hän tiesi myös sen, että en koskaan enää voisikaan lasta saada. Noin puolen vuoden seurustelun jälkeen hän otti puheeksi, että hän edelleen haluaisi oman lapsen ja että siihen olisi olemassa oleva vaihtoehto; kumppanuusvanhemmuus. 

Suuri hiljaisuus, katse kuin aivohalvauspotilaalla..... Mitä hittoa....lapsi....kumppani.....vanhempi.... ??? En kerta kaikkiaan edes halunnut ymmärtää, mitä tuo mies minulle puhui. 

Hän kertoi toki lisää ajatuksestaan; hän etsisi naisen, joka haluaa lapsen hänen kanssaan ilman parisuhdetta. Hän jatkoi, että esimerkiksi Facebookissa on ryhmä, jossa voi etsiä kumppania vanhemmuuteen. 

WTF??? Facebookin kirpputori, roskalava-ryhmä ja nyt uutuutena "Täältä löydät toivomallesi lapselle isän/äidin -ryhmä ja Huom! ilman mitään parisuhdetta"....Sisäinen ääneni huusi hoosiannaa, täysin nuotin vierestä ja pirun lujaa....  Luonteeni vuoksi huuto jäi pään sisälle ja yritin keskittyä kuuntelemaan ja ymmärtämään sitä, mitä kaikkea tuo mies minulle yritti kertoa. 

Yritin suhtautua asiaan positiivisesti; parisuhteen ei tarvitsisi päättyä, hän voisi saada kauan toivomansa oman lapsen, lapset ovat ihania.... ja sisäinen ääni jatkoi ; lisää nyt listaan vielä sinivihreä volvomersu....... Hassua miten voi päätyä tilanteeseen, jossa ulkoisesti näyttäytyy täysin koosteisena ja kuoren sisällä on kaksi päällekkäistä tilannetta; Frozen -fiilis (näen ja kuulen kaiken, mutta olen paennut tilannetta jonnekkin maksan ja haiman välimaastoon, en siis oikeastaan ole edes paikalla) ja toisaalta on käynnissä jumalaton ajatustornado (ajatukset vaihtelevat nanosekunnissa laidasta toiseen, välähdyksiä omasta elämästä, valokuvia erilaisista tulevaisuuksista....). Ja koska olen miellyttämishaluinen persoona ja kiva ihminen, niin siinä minä istun; keskustellen asiasta aikuismaisesti. 

Keskustelun jälkeen lähdin kotiini miesystäväni luota. Ajatukset laukkasivat villinä; mitä tämä kaikki tarkoittaisi minulle, entäs sille syntymättömälle lapselle, millä tavalla tämä mitenkään voisi olla järkevää tai edes hyväksyttävää. Toisaalta itse äitinä ymmärsin myös sen tarpeen saada oma lapsi; mutta onko se oikein näin? Millaiseen todellisuuteen kasvattaisimme lasta; miten maailma reagoisi, miten osaisimme kasvattaa niin itsevarman ja ehjän peroonan, että hän kestäisi kaiken sen, mitä olisi tulossa. Vaikka maailma on muuttunut suvaitsevammaksi, ovat nuoret silti hyvin raakoja toisiaan kohtaan, erityisesti murrosiässä. Mietin miten tuo lapsi piirtäisi perheensä; äiti ja äiti 2 kodissa 1 + isä ja isän puoliso kodissa 2. Siinä on apilaa kerrakseen; varsinkin kun apilan lehdet ovat vielä eri vuosikertaa. 

Luin lisää aiheesta; sen vähän, mitä aiheesta ylipäätään on löydettävissä. Toki valtavan hienoa, että näin voidaan mahdollistaa lapsen saaminen erilaisissa tilanteissa ja silti lapsella olisi olemassa ja tiedossa olevat vanhemmat, jos vertaa siihen, että olisi luovutettu sukusolu. Positiivista toki sekin, että lapsen ympärillä olisi tällä toimintamallilla tavallista enemmän "vanhempia" huolehtimassa ja välittämässä. Mutta voisinko minä olla? 

Huomasin palaavani jatkuvasti ajatuksissa siihen, että olin saanut ensimmäisen lapseni 18-vuotiaana ja nyt olin juuri päässyt tilanteeseen, että kaikki omat lapseni olivat muuttaneet omilleen ja oikeasti myös jo pärjäsivät itsenäisesti. Minulla ei ollut mitään tyhjän kodin syndroomaa; en kaivannut edes kultakalaa huolehdittavaksi, olihan elämä auennut tavallaan minulle uudelleen. Lasteni ikäerojen vuoksi olin elänyt lapset edellä (ja takana sekä molemmilla sivuilla) viimeiset 30 vuotta.  Haluaisinko tai pystyisinkö siis olemaan tässä kuviossa mukana....

Pohdin myös sitä, että olin läpikäynyt monta parisuhdetta, mitkä eivät olleet sieltä helpoimmasta päästä, jos nyt sellaisia parisuhteita onkaan. Tämä mies kuitenkin vaikutti olevan sellainen, joka ei kärsi liiallisesta mustasukkaisuudesta, ei ole väkivaltainen, ei haasteita alkoholin käytön kanssa ja hänellä tuntui olevan itsetunto kohdillaan. Mies osasi myös keskustella, oli kivaa olla yhdessä ja erillään olokaan ei aiheuttanut mitään negatiivista vivahdetta parisuhteeseen vaan kummallakin oli myös omia menoja sekä oikeus omaan aikaan. Tämä parisuhde tuntui hyvältä....tähän asti.... Harmitti, suututti, suretti; jos en tämän enempää pyydä, niin onko oikeasti mahdotonta, että kaikki vain etenisi normaalisti tai edes normaalihkosti - olihan se. Kuulin kuinka Karma kikatteli taustalla rouskutellen pähkinöitä - tukehtuisi saatana jo pähkinöihin !!!! 

Viimeinen ajatus illalla oli, että kyllä tämä tästä.... Kyllä tämä tästä..... Niin usein käytetty lausahdus, josta on jo tullut vitsi ystäväni kanssa. Paskan määrä ei todellakaan ole missään kohtaa elämää vakio, sitä voi aina tulla lisää. 

Aamun ensimmäinen ajatus oli jotain ihan muuta - tällä kertaa "tämä ei tästä". En kerta kaikkiaan pysty tähän. Päivä meni jonkinlaisessa sumussa, automaatiolla hoidin asioita, odotin vain iltaa että pääsen puhumaan asiasta miesystäväni kanssa.  Tuona päivänä uin syvällä itsesäälissä; Miksi minulle käy näin? Miksi en voi löytää jotain ihanaa ja helppoa?  Toisaalta olin myös onnellinen ja jopa ylpeä itsestäni; kerrankin olen tehnyt päätöksen itsekkäistäkin syistä. 

Kun pääsin hänen luokseen en ehtinyt sanaakaan saada ulos, kun kyyneleet jo valuivat. (Kyyneleet on täysin ehtymätön luonnonvara) . Mielikuvan mukaan olisin kertonut päätöksestäni sekä perusteluista ystävällisesti hymyillen, täysin rauhallisena aikuisena naisena. Lopputulos; valtoimenaan kyynelehtivä, vähän räkääkin valuva ihmisraunio; hyvä minä! Mutta jostain sieltä lomasta sain kerrottua asiani. Kerroin hänelle, että en voi sitoutua enää pienen ihmisen kasvattamiseen, en pysty enkä halua. Kerroin toivovani, että hän ensin yrittäisi löytää itselleen puolison, jonka kanssa tekisi lapsen; perinteisen perheen, koska se olisi mielestäni parasta lapselle. Itkimme lopulta kumpikin, tilanne oli lohduton. Tästä ei mitenkään saisi sellaista, että voisi valita lautaselleen vain kaiken sen, mitä haluaa. 

Koko ilta meni itkiessä sylikkäin. Emme osanneet irroittautua, tilanne oli raastava. Tunsin, kuinka hajosin palasiksi, oli lähes sietämätön olo. Tiesin kuitenkin jo kokemusten kautta senkin, että ensin pelkää kuolevansa ja sitten pelkää ettei kuolekaan; tästäkin siis selviäisi ajan kanssa. Aika parantaa haavat. Erinomaisen ärsyttävä lause väärässä kohtaa elämää ja tilannetta, mutta myös hyvin osuva. Parantaahan se, aika vain on pirullisen pitkä ja paranemisen ajan on ajoittain aivan sietämätön olo + arvet todellakin jää! 

Muutama päivä kului. Ei kuitenkaan "sumussa" vaan ihan hitokseen kirkkaana; kirkkaasti tämä kaikki vaivasi mieltä, täysin selkeästi sattui lujaa ja ne kyyneleet.... Ne hiton kyyneleet. Erityisen ärsyttävää kyyneleissä on se, että eivät ne ole läheskään aina sellaisia "elokuva-kyyneleitä"; hiljalleen vierivät poskille kauniin musiikin soidessa taustalla... Ei hitossa - kunnon räkäparku ja lopputulosta ei saa piiloon seuraavana päivänä minkäänlaisella pakkelilla. Surkuhupaisa usein toistunut tilanne elämässä: Menen töihin ja joku kysyy, onko kaikki hyvin?  -Joo on, ihan helv.... kivasti kaikki. Kokeilin vain, että miltä näyttää jos silmien paikalle hommaa kaksi kirkkaan punaista pingispalloa ja niiden alle näille palloille pussit....

Viestittelimme ja hän halusi nähdä. Tapaamisella hän kertoi miettineensä tätä kaikkea ja päätyneensä siihen lopputulokseen, että hän pysyy lapsettomana. Jälleen nuo kyyneleet - maustettuna helpotuksella, mukana kuitenkin myös ripaus huolta ja hippunen pelkoa - voiko tämä nyt kuitenkin mennä näin, voiko Karma kuitenkin olla myös ok -tyyppi vai tukehtuiko se pähkinöihin?