Kasvatus(ka)kumppanuus

 Elämä eteni. Sain iloisia uutisia; minusta tulisi mummo ja vielä tuplasti. Olin onnellinen ja valmiiksi jo heti myös ylpeä uudesta tulevasta tittelistä ja kaikesta, mitä siihen liittyisi. Miehestäni tulisi isä pari kuukautta ennen, kuin minusta tuplasti mummo.  Tämä avasi uusia uria ajatuksille. Voisiko meillä kuitenkin olla jotain yhteistä tekemistä myös lasten kanssa; hänellä omansa ja minulla lastenlasten kanssa, heillä kuitenkin olisi vain pari kuukautta ikäeroa. Voisiko siis mummon ja isän yhteiselo kuitenkin olla myös hyvää ja kivaa. Apilaperhe todellakin tällä ajatuskuviolla; kuka on kenenkin ja mitä? Edes hullunkuristen perheiden kortit eivät auttaisi tässä. Toisaalta, onko sillä myöskään mitään merkitystä. Kuitenkin tosiasia on, että elämä on sitä rikkaampi, mitä enemmän on rakkaita ihmisiä ympärillä.  Ja silti läheisyys oli edelleen hankalaa; edelleen pysyin kauempana. En päätöksestä, vaan koska en vain halunnut olla lähellä. Hiljalleen havahduin; läheisyys ei ...

  Miten päädyin sivustakatsojan rooliin; oliko se oma valinta? Tähän voisi vastata syvällä rintaäänellä, että "en vittu tiiä".  Viikkoja kului ja ensimmäinen varhaisultra. Sikiöllä kaikki hyvin, laskettu aika keväällä. Olin helpottunut siitä, että mieheni oli helpompi/varmempi olla. Silti hän ei vielä halunnut asiasta puhua kenellekään. Tämä jollain tapaa hämmensi minua; eikö ilouutista huudettaisi parvekkeelta, käytäisi huhuilemassa naapurien postiluukuista? -Ei, ei vielä -oli vastaus.  Itse koin, että ehkä pahin oli ohitettu ja hiljalleen hyväksyin uuden tilanteen elämässä. Otin puheeksi, että kumppanuusvanhemman voisi kutsua meille käymään, näkisi tulevan lapsensa toisen kodin. Hiljaisuus laskeutui, vain hetkeksi, mutta havaittavasti. Mieheni totesi:" Voidaan ilman muuta kutsua, mutta hänhän jo kävi meillä.".  ??? Kävi jo ??? Meillä ??? Olin hetken hämmentynyt ja samanaikaisesti pieni tornado nosti päätään ajatuksissa, alkupyörre. Kysyin tarkennusta ja hän tarken...