Pohjavireitä ja valon pilkahduksia sekä muutama notkahdus

 Elämä eteni. Sain iloisia uutisia; minusta tulisi mummo ja vielä tuplasti. Olin onnellinen ja valmiiksi jo heti myös ylpeä uudesta tulevasta tittelistä ja kaikesta, mitä siihen liittyisi. Miehestäni tulisi isä pari kuukautta ennen, kuin minusta tuplasti mummo. 

Tämä avasi uusia uria ajatuksille. Voisiko meillä kuitenkin olla jotain yhteistä tekemistä myös lasten kanssa; hänellä omansa ja minulla lastenlasten kanssa, heillä kuitenkin olisi vain pari kuukautta ikäeroa. Voisiko siis mummon ja isän yhteiselo kuitenkin olla myös hyvää ja kivaa. Apilaperhe todellakin tällä ajatuskuviolla; kuka on kenenkin ja mitä? Edes hullunkuristen perheiden kortit eivät auttaisi tässä. Toisaalta, onko sillä myöskään mitään merkitystä. Kuitenkin tosiasia on, että elämä on sitä rikkaampi, mitä enemmän on rakkaita ihmisiä ympärillä. 

Ja silti läheisyys oli edelleen hankalaa; edelleen pysyin kauempana. En päätöksestä, vaan koska en vain halunnut olla lähellä. Hiljalleen havahduin; läheisyys ei innosta, nukkuminen on hankalaa, olen koko ajan väsynyt, iloisuus on vähentynyt.... Kuvioon oli tasaisen hitaasti luikerrellut masennus mukaan. 

Tilanne ei ollut itselle uusi, olin masennuksen kanssa kamppaillut ennenkin. Tiesin kokemuksesta, että sille ei saa antaa tilaa kasvaa, on taisteltava vastaan. Yhtä hyvin myös tiesin sen, että ajan kanssa se kiemurtelee pois paikalta. 

Keskustellessamme tulevaisuudesta sain tietää, että mieheni ja lapsen äiti eivät aio rokotuttaa vauvaa, eivät ainakaan ensimmäiseen vuoteen. Keskustelu alkoi kahden aikuisen välisenä ja päättyi tilanteeseen, jossa kaksi kolmevuotiasta mättää toisiaan tosissaan hiekkalapioilla ja karjuu, että mun iskä hakkaa sun iskän. Eli ei ihan aikuismaisesti, eikä myöskään rakentavasti... Itse hyökkäsin sekä tulevana mummona, että ihan omana itsenäni; minulla on vastustuskykyä reippaasti laskeva lääkitys ja näin ollen olin kovin hämilläni. Mieheni hyökkäsi isän roolista; hän on rokotevastainen ja perusteluiden kera latasi omasta nurkastaan. 

Jälleen tilanne mutkistui ja puolin ja toisin tuli sanottua asioita, joita ei lähivuosisatoina pysty unohtamaan. Hyvä me! 

Tämä tilanne jäi avoimeksi - kumpikaan ei kokenut voivansa antaa periksi, eli sellainen "nähtäväksi jää" -arvoitus. Omassa nurkassa arvottomuuden tunne kasvoi; ymmärsin, että mieheni haluaa lapselleen parasta ja pelkää rokotteiden sivuvaikutuksia, mutta entäs minä? Entäs minun terveys? Ja oma tulokulmani rokotteisiin nähden on se, että useimmat niistä ovat erittäin aiheellisia ja syystä tulleet osaksi rokotusohjelmaa. 

Jotta ryppy ei jäisi tähän, niin seuraavaksi oli tiedossa tutustuminen tulevan lapsen isovanhempiin. Ymmärsin ja en lainkaan ymmärtänyt. Miksi mieheni haluaa tutustua lapsensa tulevan äidin vanhempiin ja toisinpäin? Miksi se on tarpeellista? Ja miksi se minusta tuntuu pahalta? 

Kaiken kaikkiaan koko tämän vuosia kestäneen prosessin aikana olin selkeästi tullut uudelleen kyselyikään; niitä todella riitti.... 

Mietin myös, olisiko missään kukaan vastaavassa tilanteessa kuin minä?