Elämän virtaa sivustakatsojan roolissa

 

Miten päädyin sivustakatsojan rooliin; oliko se oma valinta? Tähän voisi vastata syvällä rintaäänellä, että "en vittu tiiä". 

Viikkoja kului ja ensimmäinen varhaisultra. Sikiöllä kaikki hyvin, laskettu aika keväällä. Olin helpottunut siitä, että mieheni oli helpompi/varmempi olla. Silti hän ei vielä halunnut asiasta puhua kenellekään. Tämä jollain tapaa hämmensi minua; eikö ilouutista huudettaisi parvekkeelta, käytäisi huhuilemassa naapurien postiluukuista? -Ei, ei vielä -oli vastaus. 

Itse koin, että ehkä pahin oli ohitettu ja hiljalleen hyväksyin uuden tilanteen elämässä. Otin puheeksi, että kumppanuusvanhemman voisi kutsua meille käymään, näkisi tulevan lapsensa toisen kodin. Hiljaisuus laskeutui, vain hetkeksi, mutta havaittavasti. Mieheni totesi:" Voidaan ilman muuta kutsua, mutta hänhän jo kävi meillä.". 

??? Kävi jo ??? Meillä ??? Olin hetken hämmentynyt ja samanaikaisesti pieni tornado nosti päätään ajatuksissa, alkupyörre. Kysyin tarkennusta ja hän tarkensi tyyliin: "Sanoinhan minä sinulle, että haluttiin nähdä ja puhua tilanteesta nyt, kun hän on uudelleen raskaana."   Jälleen vieraita sanoja omalla äidinkielellä. Tornadon pyörintä alkoi kasvaa....  Mieheni jatkoi oman hautansa kaivamista: " Hän kävi silloin, kun olit mökillä, sanoin sulle kyllä tästä.".  

Sisäinen ääni jo huusi tornadon kanssa kilpaa ja ääni pääsi ulos sellaisena tulenpunaisena, tiukkana pakettina: et sanonut, en unohtaisi tällaista ikinä, en koskaan. Suuttumus oli suunnaton ja taisteli paikasta pettymyksen kanssa; minä olisin tarvinnut tuolloin miestäni, mutta sovittu "tapaaminen vanhan ystävän kanssa" esti häntä tulemasta mökille. Tyyli, jolla hän asian toi esiin -oonhan mä sulle tästä kertonut - loukkasi minua suunnattoman paljon. Tunnistin itsessäni tunteiden ja ennenkaikkea kiukun voimakkuuden; tornado oli jo suunnaton ja henkeä uhkaava; joten päädyin toteamaan, etten voi keskustella tästä nyt, sanoisin vain jotain, mitä joutuisin myöhemmin katumaan. 

Ja kyllä - ne kirpeän suolaiset kyyneleet - tervetuloa - johan siitä olikin aikaa. Myöhemmin samana päivänä "aikuismaisesti ulvoen" kerroin siitä, miltä tämä kaikki tuntui ja mihin hän voisi autoineeen päivineen ajaa. Tornado siis ei ollut rauhoittunut, enkä osannut rakentavasti kertoa siitä, miltä tämä tuntui. Hyvin kaukana siitä. Vaan yhtä nopeasti kun tornado ilmestyi, se myös laantui tämän purkauksen myötä. Jäljelle jäi hiljainen surun palanen, mikä asettui jonnekin sisänurkkaan ja teki sinne kodin. 

Jäin kauemmaksi hänestä. Samaan aikaan olisin halunnut olla lähellä ja hajalla, kun olin kauempana ja esitin olevani kunnossa. Kaiken keskellä arkinen kanssakäyminen oli kunnossa, edelleen saatoimme nauraa yhdessä, sopia arjen asioista ja aikatauluista - elämä siis näennäisesti jatkui normaalina. Muutoin, mutta pysyttelin vähän kauempana fyysisesti.