Kun polku katoaa näkyvistä ja suunta on hetken hukassa

 Olin jo tuudittautunut ajatukseen, että miehelleni lopulta riittää vaarin rooli. En ollut enää aikoihin edes ajatellut raskauden mahdollisuutta. Ja tässä sitä nyt oltiin; elämäni oudoimmat kaksi viivaa... 

Ehkä shokki on kuvaavin sana; en mitenkään voinut käsittää tätä ja silti myös ymmärsin samalla, että tätähän he ovat yrittäneet jo pitkään ja minä olen ollut tästä täysin tietoinen; miten tämä voisi yllättää? -En tiedä, mutta niin siinä kävi. Itsensä kusettamisen jaloa taitoa ehkä - älä mieti sitä, mitä ei ole - tai jotain näiden välimaastoa. 

Hassua miten voi hymyillä ja onnitella ja samalla tuntea, miten oma sisus murenee palasiksi. Halusin toki olla onnellinen mieheni kanssa; hänen suurin toiveensa oli toteutunut. Enkä vain halunnut, vaan myös yritin olla. En muista tarkalleen, kauanko sain kaiken padottua, sen muistan kyllä, kun pato murtui. 

Kaamea möykky sisuksissa ei mahtunut enää olemaan, vaan kyynel kerrallaan valui ulos; vuolaana virtana. Yritin piilotta kyyneleet, itkin hiljaa yöllä mieheni nukkuessa. En niin hiljaa yksin ollessani. Jäätävän repivä olotila. Tietynlainen Jekyll & Hyde -syndrooma; pinnistelin kovasti hänen seurassaan ja yksin ollessani annoin kyyneleiden valua; ei sillä, että niitä olisin voinut mitenkään estääkään... 

Kirosin karmaa. 

Ei mieheni sokea ollut, näkihän hän turvonneet punaiset golfpallot päässäni. Hän puolestaan suri sitä, että koki, ettei voinut iloita ja toisaalta myös sitä, että minä en ollut onnellinen uutisesta. Hiljaista eloa, ohi kävelemistä, koneellista "hyvän huomenen" ja "kivan työpäivän" toivottamista. 

Olin täydellisessä umpisolmussa tunteiden keskellä. Ajatuksia joka armiaaseen suuntaan. Onneksi pääsin viettämään aikaa ystävän seurassa vähän kaueampana kotoa. Oloani helpotti, että sain ladata kaiken itsestäni ulos; täysin suodattamattomana, raakana. Ilman pelkoa siitä, että hän ei olisi ymmärtänyt tätä purkauksen tarvetta tai sitä, etten todellakaan tarkoittanut kaikkea, mitä sanoin. Ne olivat vihan, pettymyksen ja pelon tarinoita huudettuina tuuleen. 

Jälleen palasin pohtimaan (itkien huutamaan ehkä realistisempi kuvaus) sitä, että onko reilua, että lapsella on niin vanhat vanhemmat, niin erikoinen perhe. Ja ehkä oikeammin oli kyse siitä, että oliko tämä minulle reilua ja kestäisinkö olla 100-vuotias apilanlehti (pienellä liioittelulla). Tosiasia oli ja sen pystyin myöntämäänkin, että minua myös hävetti tämä kaikki. 

Ja tämän kaiken keskellä soi puhelin; keskenmeno....