Kipeä hiljaisuus

Sanat jäivät jonnekin maksan ja haiman välimaastoon; saattoivat ne olla jossain muuallakin.... Mitä nyt? Mitä ikinä voisin sanoa... Minulle harvinaisia hetkiä (vaikkakin tuntuu, että tämän asian ympärillä ei lainkaan).

Olin aidosti pahoillani siitä, että hänen unelmansa kaatui. Aidosti surullinen siitä, että hänen oli takuuvarmasti aivan kamala olla. Mutta miten..... miten ikinä osaisin tai hän voisi ottaa vastaan lohdutusta minulta tietäen, että minä en tuota vauvaa halunnut. Ja taas minä itkin... Sain kuitenkin soperrettua pahoitteluni tilanteesta ja kerrottua asioista, joista olin surullinen. Hän oli itse tyyneys; ääni painuksissa, mutta muusta ei olisi voinut tietää, että hänen maailmansa juuri romahti. 

Palasin kotiin. Olin aidon surullinen hänen/heidän puolestaan. Tiukka halaus, ei muuta reaktiota. 

Ymmärsin todella itsekin, että ehkä juuri minä en ollut se, kuka voisi häntä lohduttaa tai kenen seurassa hän voisi antaa surun tulla. Ja kuitenkin olin hänen puolisonsa. 

Ehkä avioliiton saa jotenkin vielä paremmin solmuun, mutta hyvä alku meillä oli jo tässä. Ihan hitokseen upea sellainen. Kumpikaan ei voi tai halua (ehkä yhdistelmä kumpaakin) näyttää tunteitaan, koska halusimme eri asioita. Kumpikin omassa nurkassaan nuolemassa omia haavojaan, koska vuodimme eri kohdista. Jäin miettimään; entä jos oikeasti olisi olemassa jokin henki, joka toteuttaisi toiveita ja tuo olento nyt ilmestyisi tähän; en helv....ä tietäisi, mitä pitäisi toivoa. Ehkä vain nopeasti päästellä päiviltä koko olento. 

Karman kanssa tilanne oli se, että tässä kohtaa mietin todella lujaa, että mitäs "jätkä" nyt suunnittelee? Samaan jonoon olemattoman hengen kanssa ja niskalaukaus. 

Olinko sitten helpottunut? En hitossa ollut. Minulla alkoi olla hengitysvaikeuksia sen ajatuksen suhteen, että taas seuraisin jonkun toisen naisen kuukautiskiertoa. En uskonut, että tässä vaiheessa kumpikaan olisi valmis luopumaan unelmastaan. Oikeassa olinkin. 

En ole ihan varma vieläkään, miten olen selvinnyt kaikista päivistä. Töissä kuitenkin olen koko ajan ollut, enkä ainakaan ole jäänyt kiinni siitä, että jotain ihan päätöntä siellä olisin touhuillut. Toisaalta työmaailma olikin ainoa, jossa tuntui olevan jotain järkeä. Ja siellä minä viihdyinkin, ylityötunteja kertyi samaa vauhtia pahan olon kanssa. 

Kotona tuntui siltä, että jokaisessa nurkassa oli sanomattomia sanoja. Avasi minkä kaapin tai laatikon tahansa, tulvi sieltä sanoittamattomia tunteita vasten kasvoja. Kotimme alkoi täyttyä näistä hiljaisista kuiskauksista, asioista/tunteista, joista ei puhuttu. 

Kunnes oli jo pakko puhua. Sanat tulivat epäjärjestyksessä, tunteen tulvivat sekalaisessa muodossa sanojen taakse. Saimme tällä kertaa itkettyä sylikkäin, kumpikin omaa pahaa oloaan sekä yhteistäkin surua kokonaistilanteesta. Sain kerrottua, etten kestäisi tätä enää pitkään. Vasta raskauden myötä käsitin, mikä taakka oli tullut siitä, että joka kuukausi odotin ja pelkäsin. Ajatus sen kaiken jatkumisesta taas epämääräisen ajan eteenpäin ahdisti ja lujaa. (Ja minua ahdisti myös ajatus ahdistuksesta; ahdistus tuntuu tässä päivässä olevan sana, jota käytetään kuvaamaan lähes kaikkea ei niin positiivista.) 

Olin jo ottanut selvää siitä, mitä erilaiset lapsettomuushoidot maksaisivat ja kerroin miehelleni näistä vaihtoehdoista. Ja esitin vahvan pyynnön siitä, että koska he aikovat jatkaa, niin jatkaisivat tätä kautta. Tiesin ja tunnistin itsessäni, etten kestäisi enää tätä kauaa. 

Jotenkin tämä kokonaisuus oli kuin hullu labyrintti; en halunnut vauva-arkea, mutta en pystynyt jättämään miestäni; vasen käännös - en halunnut vauvaa kuvioon, mutta en pystyisi enää kuukausi toisen jälkeen pelkäämään/odottamaan; oikealla oleva polku - jne ja koko ajan palasin alkupisteeseen, etenemättä yhtään mihinkään. Halusin oikeastaan tämän kaiken olevan selkeämpää; joko niin, että projekti loppuisi tai sitten niin, että tuo lapsi syntyisi. Mielessäni vasta näiden "loppuratkaisuiden" kautta voitaisiin päästä selkeyteen siitä, että mitä meille pariskuntana tässä kaikessa kävisi. 

Pyyntöni tuntui kaikuvan pimeyteen; he päättivät jatkaa ainakin toistaiseksi niinkuin tähänkin asti. Koti-inseminaatioilla. Toki ymmärsin tämänkin - ei mitkään hormonaaliset hoidot kenellekään helppo valinta ole/tee millään tavalla hyvää. Ja samalla meinasi oma tukka palaa päähään kiinni kiukusta/turhautuneisuudesta ja arvottomuuden tunteesta - jakomielitauti siis jälleen. 

Jollain tavalla Karma olikin kuunnellut pyyntöni; kaksi viivaa uudelleen.